 |
| Ei enkelille ole pakko piirtää siipiä |
Tänään tv:stä tuli Enkelimysteerio, Jostein Gaarderin samannimisen kirjan pohjalta tehty elokuva. Luin kirjan lapsena kahteenkin kertaan. En ole uskonnollinen, mutta Enkelimysteerio olikin jotain muuta. Siinä enkelillä ei ollut hiuksia tai kynsiä, ei sukupuolta, tunteita tai aisteja. Elokuvassa ei puhuttu kynsistä, mutta kumma kyllä kirjasta mieleeni ei jäänyt, paraniko leukemiasta kärsinyt tyttö vai ei, vaan kadonnut joulukuusen latvatähti, mielikuva huoneesta (joka oli elokuvassa juuri oikeanlainen!) ja enkeli, jolla ei ollut varpaankynsiä.
 |
| Mutta voi jos tahtoo |
Keskiyöllä yksikseen hereillä sitä alkaa miettiä, miten lapsena ajatteli eri tavalla. Kukaan minun läheiseni ei ole koskaan kuollut, eikä kärsinyt suuria tuskiakaan, joten kymmenvuotiaana oli vaikeaa samaistua pieneen tyttöön joka tiesi, ettei koskaan kasvaisi aikuiseksi. Empatiaa tunsin toki, mutta keskityin enemmän kirjan tapaan ihmetellä kahden eri kulttuurin (jos voi puhua enkelikulttuurista) erilaisuuksista. Olin pienenäkin melko skeptinen, enkä ole koskaan uskonut enkeleihin. Se ei silti tarkoita, ettenkö haluaisi, että niitä olisi olemassa. En vain usko, että minun uskoni tekisi mistään sen enemmän olemassaolevaa. Enkelimysteeriossakin näin vain uusia mahdollisuuksia mielikuvituksella leikittelyyn.
On hurjaa, että voin ihan itse päättää, onko enkeleitä vai ei, onko niillä siipiä, sädekehää tai edes hiuksia. Minun maailmaani enkelit eivät kuulu, mutta jos kuuluisivat, ne olisivat jotain paljon vaihtelevampaa kuin vain ihmistä muistuttavat enkelit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti